Googletin juuri “mitä järkeä on haluta elämässä mitään?”.
Miksi pitäisi haluta? Miksi ihmiset ylipäänsä haluaa yhtään mitään? Eikö se ole mielen ansa, mieli haluaa jotain mitä ei vielä ole, hamutaan jotain mikä antaisi meille sitä tunnetta mitä ei osata kokea tässä hetkessä ilman sitä jotain puuttuvaa.
Entä unelmointi. Eikö sekin vie pois tästä hetkestä? Miten me voidaan varmistua siitä, että se mistä me haaveillaan tai unelmoidaan on oikeasti meidän oma aito toive ja halu, eikä jokin ympäriltä opittu? Tai jotain minkä luulemme tekevän meistä paremman ihmisen?
Tunnen ja uskon että elämän tarkoitus on oppia olemaan läsnä ja elää hetkessä ja löytää merkityksellisyyttä elämästä, sellaisena kun se on nyt. Ja että kaikki mitä meille on tarkoitettu, tulee meille.
Mutta onko se koko totuus?
Mistä me sitten jäädään paitsi jos ei haluta elämässä mitään?
Siitä bonuksesta mitä elämällä on tarjota.
Ei saada mitään enempää kuin perustaso. Vähän niin kuin käveltäisiin seikkailupeli läpi avaamatta yhtään aarrearkkua, vaikka nähtäisiin että tossa niitä on. En avaa kun tää on aivan hyvä näin.
Peli loppuu ja alkaa jossain uudessa muodossa alusta. Mutta ei enää tässä elämässä, tässä muodossa, tässä kehossa.
Siinä se meni. Tuli elettyä ok+ elämä.
Mutta miksi tyytyä ok+ elämään kun voisi saada elämän mikä tuntuu?
Mutta onko se tyytymistä? Ehkä kyse on tuntemattoman pelosta. Tai keskinkertaisuuden.
Pelkään keskinkertaisuutta ihan hulluna.
Ja vaikka pelkään sitä niin paljon, en uskalla yrittää minnekään muualle ja sitten kehitän sellaisen ajatuksen, että en mie mitään oikeastaan halunnutkaan, että tässähän on aivan hyvä, sopivasti.
Pelkään epäonnistuvani.
Pelkään olla suuri.
Pelkään sanoa ääneen, että haluan olla suuri.
Vaikka mulle suuri tarkoittaa sitä, että elää enemmän kuin ok+ elämää. Itselleen suurempaa elämää. Sitä että tasaisin väliajoin täytyy vaihtaa isommat kengät jalkaan, kun entiset käy pieniksi.
Sitä että voi klassisesti kuolinvuoteella tuntea, että tulipa elettyä, ei mennyt hukkaan tämä elämä.
Jos ei elä suuresti, mitä järkeä on missään?
Google sanoo, että keskinkertaisuuden vastakohta on riskinotto ja erilaisuus.
En usko, että riskinotolla tarkoitetaan nyt sitä, että lottoaa kaikki rahansa, jotta voisi äkkirikastua, ja sitä kautta tuntea vapautta ja arvostusta.
Vaan sitä, että laittaa itsensä likoon, uskaltaa olla aidosti ja näkyvästi outo ja erilainen, uskaltaa olla rikki, uskaltaa näyttää rumatkin puolet itsestään, uskaltaa sitoutua, jotta voi olla vapaa, uskaltaa sanoa vaikka pelkää tulevansa torjutuksi, uskaltaa olla rehellinen itselleen ja muille.
Uskaltaa ottaa riskin vaikka ei tiedä lopputuloksesta. Uskaltaa kokeilla miltä tuntuu olla suuri vaikka kukaan ei ole sitä esimerkillään sulle näyttänyt. Uskaltaa olla suvun ensimmäinen. Uskaltaa kurottaa tähtiä taivaalta vaikka muut eivät ole niitä uskaltaneet kurotella, tai ovat kerran kokeilleet ja kurottaessaan pudonneet ja loukanneet itsensä, ja siksi varottavat muitakin kurottamasta. Että ei muutkaan saa kun en minäkään saanut.
Ja uskaltaa kohdata myös sen keskinkertaisuuden pelon, hyväksyä oma keskinkertaisuus. Koska me itsehän määritellään se mikä on meille keskinkertaista. Keskinkertaisuuden pelkohan on merkki siitä, että tunnetaan että meissä on jotain enemmän, kuin mitä ollaan vielä tähän mennessä oltu. Se voi olla kuiskaus ja toive. Ei välttämättä merkki siitä, että mikään ei riitä.
Ja mitä tulee siihen, että mitä järkeä on haluta elämässä mitään.
Niin eihän siinä järkeä olekaan. Niin kuin ei tässä elämässäkään.
Ja just siksi tää elämä on niin järjettömän mielenkiintoista.
